Kirjani on siis William Goldingin Kärpästen herra, jossa joukko nuoria poikia joutuu lentokoneonnettomuuden seurauksena autiolle saarelle ilman aikuisia. Kirjan nuoret henkilöt ovat kovin hyvin sopeutuneet tilanteeseensa saarella ja hyvin oppineet kaikki tavat, esimerkiksi ruuan hankkimisen ja majojen rakentamisen. Mietiskelinkin hieman, että kuinka se on mahdollista, koska jos itse joutuisin joskus 10-vuotiaana autiolle saarelle vain muutaman muun ikäiseni kanssa, en usko, että hyväksyisin tilanteen niin nopeasti tai oppisin huolehtimaan itsestäni niin nopeasti. Tuskin nykyäänkään pystyn itse huolehtimaan kaikista asioistani, niin saatika sitten 10-vuotiaana.
Mutta aloin miettimään, että muuttuisikohan tämä tilanne jotenkin silloin kun on siellä itse saarella ja joutuu oikeasti pakostakin tekemään kaikkea tätä, hankkimaan ruokaa ja rakentamaan katon päänsä päälle. Koska eihän kirjassakaan lapsilta kysytty, että oletteko te nyt valmiita lähtemään tuonne saarelle yksin, vaan he vain päätyivät sinne ja heidän oli pakko pärjätä. Silloin ihmisellekin tulee luultavasti jonkinlainen selviytymisvietti, niin kuin joillain eläimillä, että on vain pakko pysyä hengissä, hinnalla millä hyvänsä. Joten ehkä siellä oppisikin pärjäämään, koska olisi kyse elämästä ja kuolemasta.
Olet varmaan ihan oikeassa siinä, että ihminen selviytyisi pahoissakin olosuhteissa, jos olisi pakko. Sitä voisi löytyä kaikenlaisia mielenkiintoisia taitoja jostain aivojen syövereistä.
VastaaPoistaPitää muistaa, että kirja on jo aika vanha, joten sekin voi vaikuttaa. Aiemmin lapset olivat esim. erätaidoissa aika paljon edellä nykylapsia, koska silloin noita taitoja tarvittiin, kun kaikki ei ollut niin kehittynyttä ja kaupungistunutta. Mutta silti voi miettiä, miten 10-vuotiaat oikeasti pärjäisivät tuollaisissa olosuhteissa eli onko kirja realistinen vai ei.